Lue katsaus Oulun seudun jätehuollon historiasta 

Miten Oulussa ja Suomessa jätteen käsite on muuttunut, ja miten Kiertokaaresta tuli Kiertokaari? Tässä artikkelissa luodaan katsaus jätehuollon historiaan sekä sen kehittymiseen.

Jätteen käsite on Suomessa yllättävän tuore. Vielä pari sataa vuotta sitten ei puhuttu jätteistä lainkaan. Toki ruuantähteitä sekä ihmisten ja eläinten ulosteita syntyi, mutta nekään eivät olleet ongelma ennen kuin ihmiset kerääntyivät asumaan lähelle toisiaan, eli kun kaupungit muodostuivat.

Teoksessa Oulun kaupungin historia 1, Kaupungin alkuajoilta isovihan loppuun (A.H. Virkkunen, 1953) kerrotaan, että kaupungissa syntyi ensimmäinen jäteongelma jo 1600–1700-luvuilla. Katujen kiveämisen yhteydessä haasteeksi muodostui kaduille jätetty tavara. Asukkaat jättivät talojen edustalle tervatynnyreitä, veneitä, tukkeja ja jopa rakennuksen kehiä, mikä haittasi liikennettä ja rumensi katukuvaa, eikä niitä kielloista huolimatta aina toimitettu pois.

“Että puhtauden vaatimuksia vielä aikakauden lopullakin törkeällä tavalla rikottiin, osoittaa maistraatin määräys vuodelta 1701, jonka mukaan Antti Haran tuli 40 hopeamarkan sakon uhalla ‘toimittaa pois tunkio, joka on kadulla hänen porttinsa edustalla’.”

1800-luvulla kiertelevät kaupustelijat olivat melkoisia kiertotalouden esitaistelijoita.

Ajurit ja kaupustelijat tekivät kiertotaloustyötä

1800-luvulla oli jo eräänlaista jätehuoltoa: ajurit tyhjensivät kotitalouksien käymälöitä ja veivät jätökset suljettavalla “virtsalootalla” lahjoitusmaapeltojen lannoitteeksi. Kiertelevät kaupustelijat olivat melkoisia kiertotalouden esitaistelijoita. He keräsivät rikkinäisiä tavaroita, papereita, lumppuja ja muita rahanarvoisia, hyödynnettävissä olevia tavaroita.

Eläinten ja ihmisten kerääntyminen asumaan lähelle toisiaan ja heidän jätöstensä kuljettaminen alkoi kuitenkin muodostua terveysriskiksi, kun kaupungit kasvoivat. Oulun terveydenhoitolautakunta määräsikin vuonna 1897, että ”ihmislanta” piti kuljettaa vähintään puolen kilometrin päähän kaupungista tai Kaupunginojan varressa oleville pelloille.

Sotavuosien niukkuus innosti keräilyvimmaan

Ensimmäinen ja toinen maailmansota toivat mukanaan niukkuuden, jota yritettiin paikata keräyksin. Ihmisiä innostettiin keräämään omiin tarpeisiin, teollisuuteen ja maanpuolustukseen muun muassa kumi- ja metalliromua, lumppuja, luita, hiuksia ja pulloja.

Kuudennessa Oulun kaupungin historia -teoksessa (Turo Manninen, 1995) käsitellään vuosia 1945–1990. Teoksessa kerrotaan, että sodan jälkeen pelti oli vähissä, minkä vuoksi kunnollisia jäteastioita ei pystytty valmistamaan. Rotat alkoivat levitä nopeasti. Oulun terveydenhoitolautakunta koetti selviytyä ongelmasta järjestämällä syksyisin “rottasotia”, joissa tuholaisia vastaan taisteltiin keksijauhoon sekoitetun myrkyn avulla.

1950-luvulla oli aivan tavallista viedä jätteet lähimetsään, lampeen, suohon tai sorakuoppaan.

1900-luvun alussa erilaiset innovaatiot kehittyvät ja ihmisten oli mahdollista ostaa enemmän tavaroita massatuotannon ja halvempien hintojen myötä. Aiemmin rikki menneet tavarat oli korjattu, nyt rikki menneen tilalle ostettiin uutta. Mitä pidemmälle vuosisata kului, sitä enemmän koteihin ja ihmisille kertyi tavaraa.

Kalevan artikkelin mukaan (Kaupunki kaatopaikkojen keskellä, Anne Lilja 2023) 1950-luvulla oli aivan tavallista viedä jätteet lähimetsään, lampeen, suohon tai sorakuoppaan. Kaatopaikat siirtyivät koko ajan kauemmas asutuksesta. Oulussa kaatopaikkoja on ollut vuosien saatossa muun muassa Hiirosessa, Kaakkurissa, Ritaharjussa, Välivainiolla, Toppilassa, Raksilassa sekä Välkkylässä. Ruskoon kaatopaikka perustettiin vuonna 1960.

Jätehuollon kehittämisen tarve nousee

Oulun kaupungin terveydenhoitolautakunta seurasi 1950-luvulla huolestuneena ympäristön likaantumista. Kaatopaikkojen huono kunto muodostui ongelmaksi, joten kerrostaloihin ja omakotitalojen pihoille rakennettuihin roskanpolttouuneihin suhtauduttiin iloiten. Roskia poltettiin taloissa parikymmentä vuotta, kunnes tajuttiin, ettei sekään ratkaise ympäristöongelmaa. 

Kun päästiin 1960-luvulle, alettiin puhua yhä enemmän jätehuollon kehittämisestä ja linkittää sitä ympäristöpolitiikkaan. Vuoden 1965 terveydenhuoltolakiin kirjattiin, että kaupunkien ja vilkkaasti asuttujen maakuntien oli järjestettävä riittävästi kaatopaikkoja. Vuonna 1978 voimaan astunut ensimmäinen jätehuoltolaki määräsi, että yhdyskuntajätteen hoito kuului kunnille eikä jätteistä saanut aiheutua haittaa ympäristölle. Laki antoi kunnille mahdollisuuden määrätä jäteastioiden käytöstä ja jätteiden kuljetuksesta.

Vuonna 1978 astui voimaan ensimmäinen jätehuoltolaki.

Kuitenkin vasta 1981 omien jätteiden kippaaminen muualle kuin kunnan osoittamaan paikkaan muuttui laittomaksi. Oulussa oli vielä 1980-luvulla viitisen kaatopaikkaa.

Oulun Jätehuollon liikelaitos syntyy

Pohjois-Pohjanmaan jätehuollosta tehdyn selvityksen mukaan (Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto, 1991) Oulussa oltiin 1990-luvun alussa huolissaan Ruskon jätekeskuksen ja kaatopaikan tilan riittävyydestä. Selvityksessä todettiin, että alueellinen yhteistyö parantaisi paitsi jätteen hyödyntämismahdollisuuksia, myös taloudellista kannattavuutta.

Siten vuonna 1994 Oulun kaupungin tekninen lautakunta päätti perustaa Oulun jätehuollon liikelaitoksen. Tämän päätöksen ansiosta kaikki jätemaksuista saatavat varat oli mahdollista käyttää palvelujen kehittämiseen. Elokuussa 1995 toimintansa aloittaneen liikelaitoksen toimitusjohtajaksi valittiin Markku Illikainen, joka siirtyi Ouluun Hämeen ympäristökeskukselta. Nykyisen Oulun ulkopuolisista kunnista liikelaitoksessa oli mukana myös Kempele.

Illikainen kirjoittaa muistelmissaan (Täällä Kiertokaaren alla, 2020) Ruskon tilanteesta näin: “Kaikesta näki, ettei kaupunki ollut nähnyt tarpeelliseksi satsata siihen juuri lainkaan, eikä jätehuollon työtä ollut arvostettu.” 

Vauhdikas kehityskausi alkaa

Tästä alkoi Oulun jätehuollon vauhdikkaampi kehityskausi. Toppilaan perustettiin kierrätyskeskus, jota Oulun Jätehuolto hallinnoi aina vuoteen 2011 saakka. Liikelaitoksen toiminnan alkaessa kaatopaikan jätekasaan päätyi 94 prosenttia jätteistä, joita jätekeskukseen saapui. Uudet jätteiden käsittelymaksut tulivat voimaan vuonna 1996, yhtä aikaa uuden jäteverolain kanssa.

Vuonna 1995 kaatopaikalle päätyi 94 prosenttia jätekeskukseen saapuvista jätteistä.

Illikainen halusi Ruskoon myös uudet miehistötilat, jotka otettiin käyttöön vuonna 1996. Samana vuonna päätettiin investoida kaatopaikkakaasun keräysjärjestelmään, josta alettiin myydä biokaasua vuonna 1998. Biokaasua myytin aluksi Parocin Oulun tehtaisiin, Oulun yliopistolliseen sairaalaan ja Oulun Keskuspesulaan. 

Vuonna 1997 Oulun Jätehuolto testasi ensimmäisen kerran jätteenpolttoa ajamalla koekuormia Toppilan lämpövoimalaitokselle, mutta kokeilut epäonnistuivat.

Kohti Oulun Jätehuollon yhtiöittämistä

Vuonna 1999 Ruskon vanha kaatopaikka suljettiin ja uusi otettiin käyttöön. Vanha kaatopaikka maisemoitiin myöhemmin Ruskotunturiksi. Vuonna 2002 aloitetut maisemointityöt valmistuivat 2005. Maisemoitu Ruskotunturi vihittiin käyttöön Oulun Jätehuollon 10-vuotisjuhlan yhteydessä. Vuosia myöhemmin, vuonna 2012, Oulun kaupunki rakensi tien Ruskotunturille ja yksityinen yritys perusti sinne laskettelukeskuksen.

Vuonna 1994 voimaan astuneen jätelain myötä kaatopaikoille asetetut velvoitteet muuttuivat, ja kuntien oli lisättävä yhteistyötä voidakseen vastata vaatimuksiin. Oulun Jätehuoltoon liittyikin useita kuntia vuosien aikana.

Ruskon vanha kaatopaikka suljettiin vuonna 1999 ja uusi otettiin käyttöön.

Oulun Jätehuollon yhtiöittäminen oli vuosien työ, joka lopulta tuli hyvin ajankohtaiseksi vuonna 2014 uusiutumassa olevan kuntalain myötä. Laki olisi vaikeuttanut Oulun Jätehuollon markkinaehtoista toimintaa, joten vastustuksesta huolimatta kaupunginhallitus lopulta esitti Oulun Jätehuollon yhtiöittämistä, ja yhtiö perustettiin vuonna 2015. Vuosien varrella toimialueeseen kuuluneiden kuntien määrä on vaihdellut. Nykyinen toimialue vakiintui vuonna 2019.

Jätteestä energiaa Laanilan laitoksella

Vuosituhannen vaihteessa käyttöön otettu jätteenpolttodirektiivi johti suomalaisen jätevoimalakentän laajenemiseen ja kehittymiseen. Vuonna 2004 perustettu jäte-energian hyötykäyttöä selvittävä toimikunta onnistui saamaan kaupungin poliitikot puoltamaan jätteiden hyödyntämistä energiana. Oulussa oltiin jo asian päällä: vuonna 2003 Oulun Jätehuolto oli tehnyt aiesopimuksen Oulun Energian kanssa jätteen energiahyötykäytöstä.

Vaikka ensimmäinen jätteenpolttokokeilu ei onnistunutkaan, myöhemmin tekniikka kehittyi ja Oulun Energian jätteenpolttolaitos valmistui. Laitokselle ohjattiin vuodesta 2012 alkaen kotien polttokelpoinen sekajäte. Tätä ennen asiakkaat purkivat kaikki sekajätteet, niin kodin roskapussit kuin huonekalutkin, avonaiselle penkalle Ruskossa.

Vuonna 2013 Ruskoon valmistui vielä lajitteluareena Lare, jonne asiakkaat saivat tuoda suurikokoiset jätteet sekä lajittelemattomat rakennusjätteet. Illikainen toteaa muistelmissaan, että Laren perustaminen on ollut ehkä tärkein hänen toimitusjohtajavuosinaan Ruskoon tehty investointi.

Kiertokaari-nimi julkistettiin vuonna 2017.

Vuosien varrella lajittelumahdollisuudet Ruskossa ovat ylipäätään kehittyneet huimasti. Tärkeä askel otettiin jo vuonna 2007, kun maksuton hyötyjäteasema Oivapiste avattiin nykyisellä paikalleen. Laren jälkeen vuonna 2015 avattiin lisäksi kierrätyspiha Kirsi lajitelluille rakennusjätteille.

Moderni Kiertokaari syntyy

Vuonna 2017 Ruskon jätekeskuksessa saavutettiin merkittävä merkkipaalu. Loppusijoitettavan jätteen määrä romahti alle yhteen prosenttiin, koska orgaanista jätettä ei saanut enää viedä kaatopaikalle vuoden 2016 jälkeen. Kaatopaikasta oli tullut kehittyvä kiertotalouskeskus, jossa voitiin järjestää myös isoja yleisötapahtumia.

Jätteiden yötä vietettiin Ruskossa vuonna 2016, ja se oli Markku Illikaisen kirjan tietojen mukaan maailman ensimmäinen laatuaan. Jätekeskus oli auki kahteen asti yöllä. Asiakkaille tarjoiltiin 500 ilmaista hävikkiruoka-annosta, ja ohjelmassa oli myös musiikkiesityksiä sekä kiertoajeluja.

Samoihin aikoihin Oulun Jätehuolto sai uuden nimen. Toimialue oli laajentunut vuosien varrella, minkä vuoksi paikkasidonnaisuus ei ollut nimessä enää perusteltua. Myös jäte-sana haluttiin pois. Kiertokaari-nimi julkistettiin biokaasun puhdistuslaitoksen ja jakeluaseman vihkiäisissä syyskuussa 2017. 

“Olimme saaneet yhtiön nimeksi toista sataa ehdotusta Rakentajamessuilla, mutta valituksi tuli hallituksemme jäsenen Lauri Mikkosen napakymppiehdotus”, Illikainen kirjoittaa muistelmissaan Kiertokaari-nimen valinnasta.

Jätteestä raaka-aineeksi

Vuonna 2020 Markku Illikainen jäi eläkkeelle ja hänen seuraajakseen valittiin Sami Hirvonen. Hirvosen aikana jätteestä on tullut entistä vahvemmin raaka-ainetta.

Esimerkiksi biokaasuun investoidaan tulevaisuudessa isosti. Materiaalien uudelleenkäyttöä sekä uusia kierrätystapoja edistetään ja tehostetaan. Kiertokaari on esimerkiksi aloittanut 2020-luvulla käyttökelpoisen tavaran vastaanoton ja kierrätysmyymälätoiminnan Ruskon jätekeskuksessa.

Vuonna 2025 Kiertokaari palvelee oululaisia edelleen tulevaisuuteen katsoen ja toimintaansa jatkuvasti kehittäen.

---

”En tunne ketään, joka ei olisi tykännyt olla täällä töissä.”

työnjohtaja pekka jaara, kiertokaari oy

Omatoimista toimintaa jäteöljyasemalla

Jaara on nähnyt 38 työvuotensa aikana jätehuollon muutoksen. Ensin toiminnot olivat Oulun kaupungin rakennusviraston alaisuudessa, sitten kunnossapitotoimiston alaisuudessa ja lopulta itsenäisessä osakeyhtiössä. 

Ensimmäisinä vuosina lähes kaikki jäte meni penkkaan, jota litistettiin 45 tonnia painavalla Tana-jyrällä matalammaksi.

“Sinne meni biojätteet, rakennusjätteet, lankut, laudat, ihan kaikki.”

Jäteöljyt vietiin penkan sijasta jäteöljyasemalle, missä nuori ”sekatyöntekijä jätteiden” työskenteli. Jaara ja hänen työparinsa työskentelivät periaatteessa jätehuoltomestarin alaisuudessa, mutta tätä ei paljoa asemalla näkynyt. Siksi Jaara joutui opettelemaan varhain hyvin omatoimiseksi. 

“Me pyöritimme sitä niin kuin omaa firmaa, koska ei ollut ketään keneltä kysyä, jos tuli ongelma.”

Kovia kohtaloita, tulijoita ja menijöitä

Yksi mieleenpainuvimmista asioista Jaaran työuran ajalta olivat romunkerääjät, jotka keräsivät arvometallia, varsinkin kuparia, alumiinia ja rautaa. Yksi perhe on jäänyt erityisesti Jaaran mieleen.

“Siinä oli äiti, isä ja yksi alle kouluikäinen lapsi. Siellä he kävelivät, keräilivät metallia ja saivat siitä rahaa. Se ei ollut sallittua silloinkaan, mutta aluetta ei ollut aidattu oikeastaan juuri millään lailla. Kyllä heitä ajettiin pois, mutta he saattoivat olla kahden tunnin päästä uudestaan siellä. Ei heitä pidättänyt mikään. Oli niin kova rahantarve.”

Jaara on ollut tyytyväinen työuraansa Kiertokaarella ja toivoo, että saisi vielä jatkaa eläkepäiviinsä saakka. Hän on seurannut aitiopaikalta, miten työ kiertotaloudessa on muuttunut nolostuksen aiheesta kunnioitettavaksi ammatiksi.

“Olen nähnyt paljon tulijoita ja menijöitä. En tunne ketään, joka ei olisi tykännyt olla täällä töissä. Tämä on trendikäs ala nykyään, ja toki kouluissakin jo paljon kierrätyksestä puhutaan, toisin kuin silloin kun aloitin täällä.”

---

Miltä näyttää optimaalinen tulevaisuus kiertotalouden näkökulmasta?

Toimitusjohtaja Sami Hirvonen, ympäristöpäällikkö Helmi Riihimäki ja suunnitteluinsinööri Tuomas Rahja luonnostelevat ihanteellista tulevaisuuden kuvaa näin:

”Rahoitus ja resurssit on suunnattu aina EU-tasolta siihen, että jätteenpolttolaitokset on ajettu alas. Jätehuoltoyhtiöt, kuten Kiertokaari, toimivat materiaaliterminaalina, ja fokus on siirtynyt jätteestä materiaalien kierrättämiseen. Kiertokaari toimii uudenlaisessa toiminnassa edelläkävijänä, ja sen varmistaa Kiertokaaren vuosikausien kokemus materiaalien kierrättämisestä muuhun käyttöön kuin murskaukseen ja polttoon.

EU-sääntelyn avulla tuotesuunnittelun vaatimukset kestävyyden suhteen ovat kiristyneet: tuotteita on pystyttävä huoltamaan myös itse ja sen eri osat on pystyttävä lajittelemaan materiaalin mukaan jatkokäyttöön. Ylipäätään tavaraan suhtaudutaan niin, että se ei koskaan muutu jätteeksi, vaan kiertää vähintään kertaalleen aidossa käytössä ennen lajittelua ja lopulta muuttuu materiaaliksi, jota voidaan jatkohyödyntää. Jätteiden määrä on tämän ja yleisen yhteiskunnallisen asennemuutoksen myötä vähentynyt. 

Kiertokaaresta yhä merkittävämpi kiertotalousalusta

Kiertokaaren alueella on lukuisia kiertotalouteen keskittyneitä yhteistyökumppaneita, jotka toteuttavat omalta osaltaan tuotteiden tai materiaalien kierrätystä. Tällainen kenttävuokraus on yhä merkittävämpi osa Kiertokaaren liiketoimintaa, ja se toimiikin ikään kuin kiertotalousalustana muille alan yrityksille. Kiimingin Välimaan alueelle on kehitetty toinen, isomman mittakaavan kiertotalouskeskittymä. Jätteenpolttokiellon vuoksi Kiertokaaren alueilla hoidetaan kaikki mahdolliset materiaalien käsittelytavat sekä loppusijoitus.

Biokaasun myynti on kasvanut. Kiertokaari on investoinut biokaasun jakeluverkkoon, jonka myötä yhä useammat isot teollisuuslaitokset käyttävät biokaasua. Biokaasun tuotanto on myös tehostunut ja kasvanut, koska ihmiset on saatu erilaisin kampanjoin lajittelemaan tuplasti ahkerammin biojätteitään.

Kiertokaari ja sen yhteistyökumppanit työllistävät lukuisia vaikeasti työllistyviä ja ovat siten auttaneet paitsi yksilöitä, myös laajemmin yhteiskuntaa tarjoamalla tukityötä ja vähentämällä työttömyyttä. Yhteiskunta haluaa tukea paitsi vaikeasti työllistyvien työllistymistä, myös kiertotalouden kehittymistä ja sujuvuutta. Yhteiskunnassa kiertotalous nähdäänkin potentiaalina, ei kulueränä. Yritystukia suunnataan ympäristölle haitallisten tukien sijaan kestävään kehitykseen. Kiertotalouden kehittämisen eteen tehdään pitkäjänteistä politiikkaa, ja siihen investoiminen on kannattavaa.”

Artikkelin tekstit

Laura Tauriainen

Lähteet

• Hautala, K. (1976). Oulun kaupungin historia 4: 1856–1918. Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva.
• Illikainen, M. (2020). Täällä Kiertokaaren alla: Muistelmia työuralta 1995–2020
• (toim. Tapaninen M.). Ecomentor Oy.
• Kaleva. (27.9.2017). Miksi Oulun jätehuollosta tuli Kiertokaari?
• Kaleva. (6.12.2023). Kaupunki kaatopaikkojen keskellä. (Lilja, A.)
• Kivo.fi. (6.12.2018). Jätehuollon kehitys itsenäisen Suomen historiassa. Luettu 23.10.2025,
• https://www.kivo.fi/uutiset/jatehuollon-kehitys-itsenaisen-suomen-historiassa
• Manninen, T. (1995). Oulun kaupungin historia 6: 1945–1990. Gummerus Kirjapaino Oy.
• Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto. (1991). Yleisselvitys Pohjois-Pohjanmaan jätehuollosta.
• Satokangas, R. (toim.). (2005). Oulun vuosisadat 1605–2005. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Oulun yliopiston historian laitos. Gummerus Kirjapaino Oy.
• Toivanen, K. (n.d.). Törkyisiä ongelmia, luovia onnistumisia – jätehuollon historiaa Suomessa.
• Yle Areena. https://areena.yle.fi/1-65842176
• Virkkunen, A. H. (1953). Oulun kaupungin historia 1: Kaupungin alkuajoilta isovihan loppuun. Kirjola Oy.
• Yle.fi. (30.11.2011). Kierrätyskeskuksessa vietetään hulluja päiviä. https://yle.fi/a/3-6173617
• Yleisselvitys Pohjois-Pohjanmaan jätehuollosta. Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto 1991.